Ohjaava valo: 26 vuotta Cedarsin sairaalan pyöröovissa
Saippuasarjat olivat aikoinaan television vakiokalustoa, tarjoten näyttelijöille vakaata työtä ja katsojille loputonta draamaa. 1980-luvulla näiden sarjojen suosio nousi huimasti, aikakaudella, jolloin isot hiukset ja vielä suuremmat juonenkäänteet hallitsivat. Tänä aikana aloitin 26 vuotta kestäneen matkani sairaanhoitajana ”Ohjaavassa valossa”, roolissa, joka tarjosi ainutlaatuisen näkökulman päivätelevisiotuotannon kulissien taakse.
Hahmoni oli omistautunut Cedarsin sairaalan työntekijä, kuvitteellisessa lääketieteellisessä laitoksessa, jossa todellisuuden lait usein ohitettiin. Isyystestien sekoittuminen oli arkipäivää, vakuutustiedusteluja ei ollut olemassa, ja jokaisella potilaalla oli ylellisyys omaan huoneeseen. Tämä fantastinen ympäristö tarjosi taustan lukemattomille dramaattisille juonikuvioille, ja roolini, vaikkakin pieni, oli olennainen osa sarjan kokonaisuutta. Pääasialliset tehtäväni olivat tohtori Bauerin saattaminen kierroksilla ja sairaanhoitaja Lillianin jokaisen sanan toistaminen. Vuorosanani koostuivat usein yksittäisistä sanoista, erityisesti ”Heti!”, jonka lausuin kasvavalla innolla leikkauskohtauksissa varmistaen, että läsnäoloni huomattiin.
Suurin haaste, jonka kohtasin ”Ohjaavassa valossa” työskennellessäni, liittyi ensiapupoliklinikalle johtaviin parioviin. Näillä ovilla oli hämmentävä mekanismi: sisään päästäkseen piti vetää metallitankoja taaksepäin; ulos päästäkseen piti vetää tankoja hienovaraisesti ja sitten työntää niitä eteenpäin. Tämä epälooginen rakenne johti usein siihen, että näyttelijät jäivät loukkuun kesken kohtauksen, häiriten dramaattisten hetkien, kuten hätääntyneiden hahmojen tai kiireisten paarien, sujuvuutta. Sarjan vakituisena sairaanhoitajana minulle usein annettiin tehtäväksi ratkaista nämä oviin liittyvät ongelmat.
