Chris Burden ja television manipuloiva voima
Chris Burdenin 1970-luvun televisiokokeilut olivat paljon enemmän kuin pelkkiä mainoksia; ne olivat syvällinen tutkimus välineen voimasta, vaikutuksesta ja kyvystä muokata uskomuksia. Vaikka hänen performanssitaiteensa usein sisälsi fyysistä riskiä ja epämukavuutta, hänen televisiotyönsä sukelsi psykologiseen maailmaan kyseenalaistaen, miten auktoriteetti ja välitetyn todellisuuden rakenteet muokkaavat ymmärrystämme maailmasta.
Burdenin televisioiden käyttö performansseissa, kuten Do You Believe in Television ja Velvet Water, korosti välineen voyeuristista luonnetta etäännyttämällä yleisön esiintyjän usein vaarallisista toimista. Tämä erottelu loi vieraantumisen tunteen ja pakotti katsojat kohtaamaan oman passiivisuutensa välitetyn kokemuksen edessä. Hänen mainoksensa puolestaan sijoittivat hänen taiteensa suoraan valtavirran television virtaan, häiriten mainonnan tuttuja kaavoja ja pakottaen katsojat kyseenalaistamaan itse välineen auktoriteetin.
Burdenin varhaiseen televisiotyöhön vaikuttivat voimakkaasti valtavirran television manipuloivat taktiikat ja kasvava tietoisuus sen vaikutuksesta katsojiin. 1970-luvun akateemiset tutkimukset paljastivat liiallisen television katselun kielteiset vaikutukset henkiseen kehitykseen ja kriittiseen ajatteluun, vahvistaen ajatusta siitä, että televisiosta oli tulossa monille ihmisille ensisijainen todellisuuden lähde. Tätä manipulointia käyttivät hyväkseen poliitikot ja mainostajat omaksi hyödykseen, mikä korosti välineen salakavalaa voimaa.
Tästä manipulointipotentiaalista inspiroituneina Burden ja muut taiteilijat pyrkivät paljastamaan television vaikutuksen taustalla olevia mekanismeja. Heidän työnsä pyrki purkamaan välineen psykologisen otteen katsojiin omaksumalla sen muodon ja sisällön. Taiteilijat, kuten Bruce Nauman ja Dara Birnbaum, loivat hämmentäviä installaatioita ja videoteoksia, jotka kyseenalaistivat television passiivisen kulutuksen ja pakottivat katsojat osallistumaan välineeseen kriittisemmin.
Burdenin tunnetuin televisioteos, TV Ad, esitti häiritsevän 10 sekunnin pätkän hänen performanssistaan Through the Night Softly, jossa hän ryömii lasinsirpaleiden läpi. Paikallisella Los Angelesin asemalla parhaaseen katseluaikaan esitetty mainos järkytti katsojia karulla kuvastollaan ja jyrkällä vastakohdallaan tyypillisiin mainoksiin. Tämä riipaiseva vastakkainasettelu korosti mainonnan absurdiutta ja sen viestien usein kyseenalaistamatonta hyväksymistä. Sijoittamalla oman taiteensa tähän kaupalliseen tilaan Burden häiritsi kulutuskulttuurin virtaa ja pakotti katsojat kohtaamaan performanssinsa todellisuuden.
Teoksessa Chris Burden Promo hän satirisoi taiteen maailman vakiintunutta hierarkiaa esittelemällä itsensä tunnettujen taiteilijoiden, kuten Leonardo da Vincin ja Picasson, rinnalla. Yhdistämällä itsensä suoraan näihin mestareihin Burden kyseenalaisti perinteiset validointimenetelmät ja taidekriitikkojen ja instituutioiden auktoriteetin. Tämä röyhkeä itsensä mainostaminen, joka esitettiin tyypillisen mainoksen tyyliin, paljasti entisestään arvon ja maineen rakennetun luonteen. Hän käytti taitavasti mainonnan kieltä sen tarkoituksen kumoamiseen ja korosti itseään julistavan suuuden luontaista absurdiutta.
Hänen viimeinen mainoksensa, Full Financial Disclosure, parodioi Watergate-skandaalin jälkeistä avoimuuden aikakautta paljastamalla vaatimattomat tulonsa ja menonsa. Tämä näennäisesti vilpitön taloudellisen avoimuuden teko ei ainoastaan kyseenalaistanut vakiintuneiden taiteilijoiden oletettua vaurautta ja menestystä, vaan paljasti myös merkittävän taloudellisen sijoituksen, jonka hän teki televisiotyöhönsä. Paljastamalla tähän voimakkaaseen välineeseen pääsyyn liittyvät kustannukset Burden korosti taiteellisen ilmaisun taloudellisia esteitä ja televisioidun sisällön usein piilotettuja taloudellisia intressejä. Hän paljasti merkittävän osan tuloistaan, jotka oli käytetty lähetysaikaan, korostaen taloudellista sitoutumista, joka vaadittiin television hallitsevien narratiivien haastamiseen.
Chris Burden, still-kuvia teoksesta Full Financial Disclosure, 1977.
Burdenin performanssissa Velvet Water, jossa hän melkein hukkui itseensä televisioruutujen kautta tarkkailtuna, yleisö oli suoraan osallisena hänen koettelemuksessaan. Monitorit näyttivät Burdenin kamppailevan hengittääkseen veden alla, pakottaen katsojat kohtaamaan oman toimimattomuutensa ja ruudun etäännyttävän vaikutuksen. Tämä järkyttävä kokemus korosti television katselun passiivista luonnetta ja sen potentiaalia turventaa katsojia reaalimaailman tapahtumiin. Hänen fyysisen kamppailunsa ja välitetyn kuvan rinnastaminen loi voimakasta jännitettä, joka pakotti katsojat kyseenalaistamaan roolinsa passiivisina tarkkailijoina.
Lopulta Burdenin työ television parissa oli monimutkainen ja monitahoinen tutkimus välineen voimasta muokata uskomuksia ja vaikuttaa käyttäytymiseen. Hänen performanssinsa ja mainoksensa haastavat katsojat kyseenalaistamaan television auktoriteetin, kohtaamaan oman passiivisuutensa ja osallistumaan ympäröivään maailmaan kriittisemmin ja tietoisemmin. Hänen tavoitteenaan ei ollut kilpailla television valtavan ulottuvuuden kanssa, vaan pikemminkin paljastaa sen taustalla olevat mekanismit ja saada katsojat kyseenalaistamaan heille esitetyn todellisuuden. Hänen perintönsä on hänen provokatiivisessa välineen käytössään haastaa perinteistä ajattelua ja inspiroida kriittisempää suhtautumista television läpihylkyvään vaikutukseen elämässämme.
