Läpinäkyvä televisiosarja: Syväsukellus hahmoihin ja aitouteen
Jatkoin katsomista toivoen löytäväni yhteyden hahmoihin tässä sarjassa, joka käsittelee pinnallisen, hemmotellun ja vastenmielisen ihmisryhmän elämää. Toivoin naurua, ehkä jopa empatiaa. Sen sijaan seitsemänteen jaksoon mennessä vihasin jokaista hahmoa niin voimakkaasti, että toivoin jonkin katastrofaalisen tapahtuman pyyhkivän heidät kaikki pois. Sitten tajusin: Minun ei tarvitse katsoa. Voin yksinkertaisesti lopettaa. Sarjan perusajatus oli lupaava, mutta toteutus epäonnistui, koska siinä ei ollut yhtäkään samaan aaltopituuteen pääsevää tai edes etäisesti miellyttävää hahmoa.
Tambor ja Hoffman tekevät poikkeuksellisen hyvät roolisuoritukset ja ilmentävät hahmojaan niin täydellisesti, että heitä on vaikea kuvitella kehenkään muuhun. Näyttelijöinä he ansaitsevat kunnioitusta, erityisesti Hoffman, jonka työ resonoi uudella tavalla. Hahmot itsessään ovat kuitenkin epäsympaattisia ja etäisiä. Vaikka haluaisinkin tuntea empatiaa Mauraa kohtaan, hänen epärehellisyytensä, pinnallisuutensa ja itsekkyytensä estävät aitoa yhteyttä.
Muut näyttelijät, yhtä lukuun ottamatta, ovat päteviä, mutta he eivät onnistu antamaan väsyttäville, narsistisille hahmoilleen syvyyttä, toisin kuin Tambor ja Hoffman. Judith Light, loistava ”Save Me” -sarjassa, on tuo poikkeus. Tässä hänen roolinsa eteläkalifornialaisena juutalaisena matronana on hienovaraisuutta ja älykkyyttä vailla, ja hän turvautuu kirkuvaan ja räikeään stereotypiaan, joka peittää alleen kaikki ihmisyyden jäljet.
Käsikirjoitus on usein nokkelaa ja tuotannon laatu on korkea. Tämä sarja olisi voinut olla todella poikkeuksellinen, jos edes yksi hahmo olisi ollut samaistuttava tai mukaansatempaava. Perimmäinen virhe on kyvyttömyys samaistua syvästi epämiellyttäviin hahmoihin, mikä tekee koko kokemuksesta turhauttavan ja lopulta tyydyttämättömän.
