Joss Whedonin Dollhouse: Syvä Sukellus Sci-Fi Trilleriin
Dollhouse-sarjan katsominen oli kiehtova ja turhauttava kokemus. Joss Whedonin luoma sarja esitteli kiehtovan lähtökohdan: salainen organisaatio, Dollhouse, vuokraa ”Nukkeja”, viehättäviä nuoria ihmisiä, joihin on ladattu asiakkaiden toiveiden mukaisia väliaikaisia persoonallisuuksia. Nämä tehtävät vaihtelevat arkipäiväisistä tehtävistä vaarallisiin operaatioihin, eikä nukeilla ole muistikuvia kokemuksistaan. Sarjan alkujaksot käsittelivät identiteetin monimutkaisuutta pirstaloituneessa, mediakyllästetyssä maailmassa, mutta sarja kamppaili löytääkseen oman äänensä.
Itse Dollhouse toimi alustana monimutkaisille filosofisille kysymyksille. Jos muistot ladataan useisiin kehoihin, säilyykö yksilöllinen identiteetti? Vaikka sarja käsitteli näitä ideoita, usein toistuvat persoonallisuuden vaihdokset estivät hahmojen kehitystä, ja katsojille jäi vain vähän ymmärrystä nukkejen todellisesta itsestä. Dollhouse-universumin edistynyt teknologia tuntui enemmän teoreettiselta kuin metaforiselta, ja sillä oli vain vähän yhteyttä todelliseen maailmaan.
Sarja tutki nukkejen kykyä kasvuun ja itsetuntemukseen. Echo (Eliza Dushku) saavuttaa lopulta tietoisuuden ja muistaa menneet identiteettinsä. Sierra (Dichen Lachman) ja Victor (Enver Gjokaj) kehittävät aidon yhteyden pakotetun viattomuutensa keskellä. Nämä kehityskulut tukivat lopulta ajatusta siitä, että yksilöt ovat enemmän kuin muistojensa summa.
Dollhousea voidaan verrata toiseen identiteettiä käsittelevään scifi-sarjaan, Virtualityyn. Virtuality keskittyi avaruusaluksen miehistöön, jonka elämät kerrostuivat heidän tehtävänsä arkisen todellisuuden, tosi-tv-draaman ja virtuaalitodellisuuden pakopaikan välille. Tämä monikerroksinen lähestymistapa tarjosi vivahteikkaan kuvan pirstaloituneesta identiteetistä korostaen, kuinka erilaiset elämän osa-alueet muodostavat kokonaisen ihmisen. Sitä vastoin Dollhouse käytti tätä teemaa aluksi lähtökohtana konseptilähtöiselle proseduraaliselle formaatille.
Whedonin myöhemmät teokset, mukaan lukien Dollhouse, käsittelevät usein vallan ja alistamisen teemoja. Firefly ja Serenity kuvasivat tulevaisuutta, jossa voimakas hallitus hallitsi siirtomaita luoden jyrkkiä eroja rikkaiden ja köyhien välille. Angelin viimeinen kausi esitteli taistelun systeemistä korruptiota vastaan. Jopa Whedonin sarjakuvasarja Fray esitteli tulevaisuuden, jossa varallisuuserot olivat räikeitä.
Rossum Corporation, Dollhousen salainen omistaja, ilmentää tätä vallan ja korruption teemaa. Rossum käyttää teknologiaansa paitsi laittomiin toimiin myös pyrkiäkseen kuolemattomuuteen ja maailmanlaajuiseen herruuteen. Tästä juonesta tuli sarjan kiehtova osa, joka kuvasi kylmäävää tulevaisuudenkuvaa, jossa eliitti hallitsee massoja. Dollhousen fiktiivinen teknologia heijasteli todellisen maailman ahdistusta vallan väärinkäytön mahdollisuuksista.
Vaikka Dollhouse käsitteli monimutkaisia yhteiskunnallisia kysymyksiä, se yksinkertaisti ne joskus salaperäisen konnan johtamaksi salaliitoksi. Sarjan kuvaus poliittisesta manipulaatiosta oli kiehtovaa, mutta siitä puuttui sellaisten sarjojen kuin Langalla vivahteikas monimutkaisuus, joka tutki systeemisiä ongelmia syvällisemmin. Vaikka Dollhouse esitteli selkeän hyvän ja pahan dynamiikan, Langalla tarjosi vivahteikkaamman ja lopulta tuomitsevamman kuvan yhteiskunnallisista ongelmista.
Dollhouse syntyi Whedonin ja Eliza Dushkun välisestä tapaamisesta, jotka molemmat etsivät haastavia projekteja kohdattuaan vaikeuksia siirtyessään televisiosta elokuvaan. Sarjan tarkoituksena oli esitellä Dushkun näyttelijäntaitojen monipuolisuutta ja tarjota Whedonille alusta tutkia kumouksellisia teemoja fantasiaviihteen sisällä. Alkuperäinen konsepti keskittyi ihmisen seksuaalisuuteen ja hyödykkeistämiseen yhteiskunnassa, jossa kaikki on myytävänä. Nukkejen suostumuksen tai sen puutteen häiritsevät seuraukset herättivät monimutkaisia kysymyksiä hyväksikäytöstä ja toimijuudesta.
FOXin epämukavuus sarjan keskittymisestä kaupalliseen seksiin johti kuitenkin merkittäviin muutoksiin. Whedon ilmaisi turhautumisensa verkon kaksinaismoralismiin väkivallan ja seksin suhteen. Sarja muutettiin jaksollisemmaksi formaatiksi, joka siirtyi pois alkuperäisestä seksuaalisuuden ja suostumuksen tutkimuksesta. Viidellä ensimmäisellä jaksolla oli vaikeuksia löytää yleisöä, mikä johti huoleen sarjan elinkelpoisuudesta.
Käännekohta tuli kuudennen jakson myötä, joka merkitsi siirtymistä sarjalliseen trilleriformaattiin. Painopiste siirtyi Dollhousen henkilökuntaan ja heidän eettisiin pulmiinsa, mikä oli merkittävä poikkeama alkuperäisestä konseptista. Tämä muutos johti kuitenkin myös siihen, että Dollhouse tuntui johdannaiselta Whedonin aiemmista teoksista, korostaen sekä hänen vahvuuksiaan että heikkouksiaan tarinankertojana. Whedonin lahjakkuus dialogiin, genrejä rikkovaan tarinankerrontaan ja sarjallisiin kertomuksiin oli ilmeinen, mutta hänen turvautumisensa tuttuihin tropeihin tuli ilmeiseksi.
Adelle Dollhousessa
Yksi toistuva kritiikki Whedonin työtä kohtaan on hänen haluttomuutensa omaksua täysin moraalista epäselvyyttä. Vaikka hän väitti ihailevansa moraalisesti monimutkaista Taisteluplaneetta Galacticaa, Dollhouse esitteli usein eettisiä pulmia, joilla oli lopulta selkeät ratkaisut. Hahmot usein välttyivät tekojensa seurauksilta, ja jopa näennäisesti moraalittomilla hahmoilla paljastui olevan lunastavia ominaisuuksia. Tämä taipumus moraaliseen selkeyteen oli ristiriidassa Taisteluplaneetta Galactican halukkuuden kanssa tutkia ihmisen käyttäytymisen monimutkaisuutta haastavissa tilanteissa. Whedonin ilmeinen epämukavuus todella ratkaisemattomien skenaarioiden kanssa rajoitti sarjan potentiaalia syvällisempien eettisten kysymysten tutkimiseen.
Toinen heikkous oli Whedonin turvautuminen perinteiseen Hollywood-rakenteeseen, joka usein ratkaisi konfliktit toiminnantäyteisillä huipentumilla. Vaikka Dollhouse pyrki ylittämään genren kliseet, se turvautui usein tuttuihin kaavoihin. Sarjan supistettu budjetti heikensi entisestään näitä toimintakohtauksia, jolloin ne tuntuivat vähemmän vaikuttavilta. Kiehtovasta lähtökohdastaan ja satunnaisista loistavista hetkistään huolimatta Dollhouse kamppaili lopulta irti luojansa vakiintuneista kaavoista. Sarja päättyi jättäen yleisön miettimään, mitä olisi voinut olla, jos Whedon olisi saanut toteuttaa alkuperäisen visionsa täysin. Dollhousen peruuttaminen jätti Whedonin risteykseen, herättäen kysymyksiä hänen tulevasta suunnastaan ja taiteellisesta kehityksestään.
