Roar-tv-sarja: Antologisen formaatin ja rytmityksen kriittinen analyysi
Useimmat ”Roar”-sarjan naiskeskeistä kerrontaa kritisoivat arviot menevät metsään. Sarjan ydinongelmat piilevät sen jaksokohtaisessa rakenteessa ja rytmityksessä. Jokainen jakso esittelee kiehtovan konseptin, mutta ei onnistu kehittämään sitä riittävästi koko jakson mittaiseksi. Pitkät, tarkoituksettomat kohtaukset, joissa hahmot reagoivat hämmentyneinä ympäristöönsä, heikentävät kokonaiskerrontaa. Näiden allegorioiden tiivistäminen yhdeksi tai kahdeksi elinaksi olisi voinut luoda oudon, Lynchmäisen kokemuksen, joka olisi kuitenkin voinut olla merkityksellisempi tiivistetyn metaforisen tiheyden ansiosta. Tämä lähestymistapa olisi voinut johtaa vaikuttavampaan ja viihdyttävämpään esitykseen. Tarkempi formaatti antaisi metaforisen painon resonoida sen sijaan, että se laimennettaisiin useisiin jaksoihin.
Ei-allegorinen kerronta, kuten Alison Brien tähdittämä jakso, osoittaa sarjan potentiaalin, kun se irrotetaan raskaasta symbolismista. Tämä metaforoista vapaa jakso esitti suoraviivaisen tarinan, joka oli mukaansatempaava ja itsenäinen. Huomionarvoista on, että se oli ainoa jakso viidestä ensimmäisestä, jota ei tarvinnut kelata eteenpäin ja joka voisi itsenäisesti toimia onnistuneena lyhytelokuvana. Tämä korostaa sarjan kykyä luoda vakuuttavia kertomuksia, kun sitä ei rasita liiallinen allegorinen sisältö.
Antologinen formaatti itsessään on merkittävä haaste. Hahmojen jatkuva esittely ja sen jälkeinen hylkääminen estää emotionaalisen sitoutumisen kehittymisen. Jokaisen tarinan ohimenevä luonne estää katsojia muodostamasta merkityksellisiä yhteyksiä hahmoihin, mikä lopulta vähentää heidän yksilöllisten matkojensa vaikutusta. Pitkät elokuvat tarjoavat tarvittavan tilan hahmojen kehitykselle ja narratiivisille kaarille, mikä tekee niistä sopivamman välineen ”Roar”-sarjassa tutkittaville monimutkaisille teemoille.
Lisäksi jaksot kärsivät usein rytmitysvaikeuksista. Lukuun ottamatta Brien jaksoa, joka olisi voinut hyötyä pidemmästä kestosta, loput neljä tuntuivat tarpeettomasti venytetyiltä. Monet niistä olisi voitu tehokkaasti tiivistää 20 minuutin segmentteihin mukaansatempaavamman katselukokemuksen aikaansaamiseksi. Tiukempi editointi olisi tehostanut tarinoiden vaikutusta ja pitänyt katsojat mukana.
