Van Helsing -sarja: Kriittinen katsaus representaatioon ja tarinankerrontaan
Syfyn Van Helsing -sarja sijoittuu postapokalyptiseen vampyyrimaailmaan, jonka keskiössä on Vanessa Helsing, kuuluisan vampyyrinmetsästäjän jälkeläinen. Vaikka sarjassa on vahvoja naishahmoja valta-asemissa, sen lähestymistapa naisten vahvuuden esittämiseen ja yhteiskunnallisten normien haastamiseen ontuu ajoittain. Yksi varhainen kohtaus havainnollistaa tätä ongelmaa: Vanessa kohtaa miestä, joka pahoinpitelee kumppaniaan, ja puuttuu tilanteeseen voittaen miehen taistelussa.
Tämä kohtaus, jonka tarkoituksena on esitellä Vanessan taistelutaitoja, käyttää epähuomiossa kulunutta trooppia: nainen todistaa vahvuutensa väkivaltaisesti konfrontoimalla jo valmiiksi väkivaltaiseksi todetun miehen. Tarkoituksena saattaa olla kuvata Vanessaa haavoittuvaisten suojelijana, mutta toteutus kallistuu yksinkertaiseen ”hyvä vastaan paha” -vastakkainasetteluun, josta puuttuu vivahteikkuus. Kohtaus olisi voinut saavuttaa saman tavoitteen eli esitellä Vanessan kyvyt turvautumatta näin raskaaseen perheväkivallan kuvaamiseen.
Lisäksi sarja näyttää toisinaan priorisoivan naisten voimaantumisen ilmeisiä osoituksia hienovaraisemman hahmokehityksen sijaan. Vaikka Van Helsingissä on naislääkäri, naispuolinen sotilasjohtaja ja sotilaita, jotka seuraavat naisen käskyjä, nämä positiiviset representaatiot jäävät ajoittain pakotetun tai saarnaavan oloisten hetkien varjoon. Sarjan vahvuus piilee sen monimuotoisessa kyvykkäiden naisten kokoonpanossa, mutta kerronta kompastelee ajoittain pyrkimyksissään korostaa näitä vahvuuksia. Hienovaraisuus ja vivahteikkuus, kuten kohtauksissa, joissa naiset luonnollisesti pitävät valta-asemia ja saavat kunnioitusta, ovat paljon tehokkaampia kuin keinotekoiset skenaariot, jotka on suunniteltu tietyn asian esille tuomiseksi.
Ydinkysymys ei ole taistelukykyisestä naispäähenkilöstä; kyse on kontekstista, jossa tätä taistelutaitoa esitellään. Vanessan kyvykkyys voidaan osoittaa erilaisten haasteiden kautta, ei vain asettamalla hänet vastakkain selvästi väkivaltaisen miehen kanssa. Tämä ennustettavan troopin varaan turvautuminen voi vieraannuttaa katsojia ja heikentää kokonaiskertomusta. On olemassa luovempia ja vähemmän ongelmallisia tapoja esitellä naishahmon vahvuutta ja taistelukykyä vampyyriapokalyptisen kontekstin sisällä. Yliluonnollisiin uhkiin kohtaaminen, vastarintaliikkeen johtaminen ja strategisten päätösten tekeminen paineen alla ovat kaikki houkuttelevia vaihtoehtoja.
Viime kädessä Van Helsing herättää tärkeitä kysymyksiä siitä, miten naisten voimaantumista voidaan tehokkaasti esittää mediassa. Sarjan tekijät pyrkivät selvästi haastamaan perinteisiä sukupuolirooleja ja esittelemään vahvoja naishahmoja. Toteutus kuitenkin jää toisinaan vajaaksi, turvautuen yksinkertaisiin trooppeihin ja uhraamalla vivahteikkaan tarinankerronnan tietyn asian esille tuomisen vuoksi. Sarjan potentiaali merkitykselliseen yhteiskunnalliseen kommentaariin heikkenee toisinaan sen taipumuksesta raskaaseen ja alleviivaavaan viestintään. Vahvat naishahmot eivät ole itsessään ongelmallisia; Van Helsingissä on kyse laiskasta kirjoittamisesta, joka toisinaan liittyy heihin ja jota on käsiteltävä. Harkitsevampi lähestymistapa hahmokehitykseen ja tarinankerrontaan antaisi sarjalle mahdollisuuden tutkia monimutkaisia sukupuolta ja valtaa koskevia teemoja turvautumatta ennustettaviin ja mahdollisesti vieraannuttaviin trooppeihin.
