Shtisel: Menestystarina ortodoksijuutalaisten maailmasta
Yehonatan Indursky ja Ori Elon, ”Shtiselin” luojat, asettivat kaksi sääntöä: ei mikveä (rituaalikylpy) eikä seksikohtauksia. Tämä ei ollut itsesensuuria, vaan tietoinen päätös välttää ulkopuolisten katseita suljettuun yhteisöön. He pyrkivät kuvaamaan universaaleja inhimillisiä kokemuksia toivoen niiden resonoivan valtavirran israelilaisten kanssa.
Alun perin ”Shtisel” esitettiin pienellä kanavalla ja sai vaatimattomat katsojaluvut. Kriitikot kuitenkin ylistivät sarjaa, ja yksi julisti sen ”parhaaksi sarjaksi, jota et vaivautunut katsomaan”. Vuonna 2014 ”Shtisel” voitti yksitoista Ophiria (Israelin Emmy-palkintoa), mukaan lukien palkinnot parhaasta draamasarjasta ja parhaasta alkuperäiskäsikirjoituksesta. Kaksi vuotta myöhemmin Israelin yleisradioyhtiö hankki sarjan oikeudet, mikä nosti sen kansalliseen maineeseen. Joulukuussa 2018 Netflix hankki kansainväliset levitysoikeudet, ja Brooklynissa toimiva amerikkalainen sovitus on kehitteillä Amazonille, jonka tuottaa ”Frendien” toinen luoja Marta Kauffman. Sarjan menestys ylitti odotukset, erityisesti ottaen huomioon fyysisen intiimiyden puuttumisen ruudulla.
Eri taustoistaan huolimatta Indursky ja Elon löysivät yhteisen sävelen tarinankerronnassa, joka keskittyi ortodoksijuutalaisten arkielämään. Jerusalemissa harediyhteisössä kasvanut Indursky löysi maallisen kirjallisuuden ja elokuvan jätettyään jesivan. Länsirannan siirtokunnassa uskonnollisessa sionistiperheessä kasvanut Elon käsittelee kasvatuksensa monimutkaisuutta vahvalla humanismin tunteella. Heidän yhteistyönsä toi ainutlaatuisen näkökulman Israelin televisioon, jota usein hallitsevat maalliset kertomukset.
Vaikka ”Shtiseliä” ei ollut tarkoitettu harediyleisölle (joista useimmilla ei ole televisiota), se sai kulttimaisen suosion yhteisössä ja sitä jaettiin laittomasti sosiaalisen median alustoilla, kuten Telegramissa. Sarjan huolellinen yksityiskohtien huomioiminen, erityisesti sen kuvaus chalmersista (Jerusalemin ultraortodoksisesta yhteisöstä), resonoi syvästi. Sarjan lauseet tulivat osaksi haredien arkikieltä, ja sarjan musiikkia soitettiin ultraortodoksisissa häissä. Tämä odottamaton menestys muutti ”Shtiselin” kulttuuri-ilmiöksi, joka herätti keskusteluja ja inspiroi taiteellisia pyrkimyksiä harediyhteisössä. Sarjan suosio johti jopa siihen, että yksi haredilehti etsi seuraavan sukupolven ”Akiva Shtiseleitä” ultraortodoksisten taiteilijoiden joukosta.
”Shtiselin” laaja hyväksyntä harediyhteisössä asetti Indurskyn monimutkaisen dilemman eteen. Vaikka hän oli ylpeä sarjan saavutuksesta, hän tunsi levottomuutta ja oli huolissaan representaation mahdollisesta vaikutuksesta yhteisöön, joka perinteisesti karttaa mediahuomiota. Hän oli huolissaan ”lumovoiman hälvenemisestä” ja ymmärsi, että oman elämän kuvaaminen voisi peruuttamattomasti muuttaa katsojien näkökulmia. Huolimatta sarjan globaalista ulottuvuudesta Netflixin kautta, Indursky suhtautui ristiriitaisesti sen kulutukseen harediyhteisössä ja oli tietoinen sen mahdollisista kulttuurisista muutoksista. Hän toivoi katsojien ymmärtävän tarkkaan varjellun maailmansa mediarepresentaatioihin osallistumisen luontaisia kompromisseja.
